22 syys Kas­vis­ham­pu­ri­lai­nen ilman juus­toa, kiitos!

Päi­vänä men­neenä kesä­lo­milla pää­dyin pit­kästä aikaan aamu­yöstä hiu­ko­nä­län äkisti yllät­täessä himoit­se­maan ham­pu­ri­laista vie­raassa maassa tutussa kaupungissa. 

Tie­dos­ta­vana kan­sa­lai­sena äkki­näl­kään oli toi­veena ympä­ris­töä vähi­ten kuor­mit­tava nopea kas­vis­vaih­toehto ilman juus­ton aiheut­ta­maa veri­suo­ni­tu­kos­mah­dol­li­suutta. Näin hoi­tuisi sekä A: kesäi­sen loma­lai­sen yönälkä B: yllät­tä­vän aktii­vi­nen aamu­yön oma­tunto sekä C: his­suk­seen kalk­kia keräi­le­vät keski-ikäis­ty­vät pik­ku­rui­set veri­suo­net. Win-win-win.

A:sta B:hen

Ensim­mäi­nen kan­sain­vä­li­sin kir­jain­vaih­toehto tuotti yllät­tä­vän pet­ty­myk­sen tar­joa­malla vain liha­vaih­toeh­toja! (McD! Ei voi olla totta!). Onneksi vaih­toehto B oli tar­jolla ja vie­läpä koti­mai­nen­kin. Eli win-win.

Aamu­yön nälkä oli yllät­tä­vän­kin ylei­nen ilmiö, jota todisti lukuisa joukko ham­pu­ri­lais­ra­vin­to­lan asiak­kaita. Asiak­kaaksi tulon pää­rei­tit tun­tui­vat ole­van ilmoit­tau­tu­mi­nen tis­kille sekä kos­ke­tus­näp­päi­mis­tö­ti­laus (lue walk-in ja takai­sin­soitto jos olet terk­ka­rissa töissä). Kol­man­tena lie­nee ollut etu­kä­teis­ti­laus tai wolt, jonka käyttö tun­tui ole­van vähäistä tai peräti ei näky­nyt (terkk­ka­ri­lai­nen lue säh­köi­nen yhtey­den­otto- ellet ole edel­lä­kä­vijä, jossa roo­lit ovat jo paik­kaa vaihtaneet)

Työn­te­ki­jät – orga­ni­saa­tion voima

Ihai­lin suu­resti nuo­ria ham­pu­ri­lais­baa­rin työn­te­ki­jöitä, jotka oli­vat mah­dot­to­man edessä, kun tilauk­sia tun­tui tul­vi­van joka luu­kusta. Las­ku­jeni mukaan töissä oli 5 nuorta naista, joista 2 teki­vät ham­pu­ri­lai­sia, 2 oli tis­killä ja näpyt­te­le­mässä näp­päi­mis­töä ajoin toi­si­aan vil­kuil­len ja työtä suju­vasti sanat­to­masti dele­goi­den ja vaihtaen.

Yksi työn­te­kijä oli sel­keästi roo­li­tettu sii­vouk­seen (joka oli asiak­kaan kan­nalta se näky­vin työ, kun ros­kat alkoi­vat tip­puilla lat­tialle ja koki­sas­tiat kasau­tua uhkaa­vasti kal­lis­tu­vaksi tor­niksi) ja jonka (t)yönkuvana tun­tui ole­van mus­tien jäte­säk­kien täyt­tä­mi­nen ja tyh­jien aset­ta­mi­nen sekä säk­kien raa­haus tun­te­mat­to­maan paik­kaan hei­lu­rio­vien taakse. Mutta jonka toi­min­taa kaikki seu­ra­si­vat ja tun­nel­mana oli väli­tön hel­po­tus, kun ros­kat taas mah­tui­vat jäte­säk­kiin. Win.

Voi miten minä näitä nuo­ria alan ammat­ti­lai­sia ihai­lin­kaan – miten pyy­teet­tö­mästi ja reip­paasti he teki­vät mah­dot­to­man. Eli jat­ku­vassa ehkä jopa kas­va­vassa kysyn­tä­pai­neessa he arvioi­vat, suju­voit­ti­vat, mini­moi­vat kai­ken yli­mää­räi­sen siten, että mis­sään vai­heessa me asiak­kaat emme saa­neet tun­tu­maa miten kovassa syk­keessä työtä oikeasti tehtiinkään.

Enti­senä esihenkilönä

Ja (enti­senä esi­hen­ki­lönä) tun­nis­tin tus­kan, miten edes nämä har­vat on (onneksi! Edes tämän ker­ran! Toi­vot­ta­vasti ei vii­mei­sen?) saatu han­ka­lan työ­vuo­roon hou­ku­tel­tua. Ja onneksi nämä (osaa­jat!) jak­sa­vat vielä. Miten ihmeessä pär­jään ensi vii­kon? Tai seu­raa­van aamu­yön vuo­ron? Mitä voi­sin tehdä, ettei­vät ne lähde?

Mitä toi­voin kes­kiyön tum­mina hetkinä?

Että ylin esi­hen­kilö olisi ollut pai­kalla, kat­so­nut ja seu­ran­nut mitä minä näin ja ajat­te­lin. Koska vain seu­raa­malla työn tohi­naa tuli A: ihailu ammat­ti­laista osaa­jien tai­ta­vuu­den suh­teen B: poh­din­toja ja oival­luk­sia, miten hie­man tak­kuista pro­ses­sia voisi kehit­tää ja C: mitä jos kat­se­lun ja ideoin­nin miet­tisi vielä, miten hom­maa voisi paran­taa näi­den huip­puam­mat­ti­lais­ten kanssa.

Mitä me yhdessä sai­sim­me­kaan aikai­seksi. Ja miten muka­vaa olisi olla työ­pai­kassa, jota aktii­vi­sesti yhdessä kehitetään.

Miten tarina loppui?

Sainko kas­vis­ham­pu­ri­lai­sen ilman juustoa?

Kyllä.

Ja vielä tuplana, vaikka tila­sin ja mak­soin vain yhden.

Ja söin molemmat.