08 elo Minä olin tienviitta

Yksi kesän kuu­mia uuti­sia on hätä­kes­kuk­sen krii­siy­ty­mi­nen ja tur­hat yhtey­de­no­tot. Toki ehdot­to­masti suu­rin osa puhe­luista on asial­li­sia. Mutta kuu­le­man mukaan kan­sa­lai­set ovat kään­ty­neet hädis­sään asian­tun­ti­jan puo­leen tilan­teissa, jossa lintu sei­soo yhdellä jalalla, koira juok­see vapaana, pihalla on orava, joka tui­jot­taa, opet­taja kaa­toi ener­gia­juo­man vie­mä­riin, mil­loin peru­nat ovat kyp­siä, mil­loin pitää vaih­taa tal­vi­ren­kaat tai kat­sas­taa auto tai kun miestä ei kuulu baari-illan jäl­keen kotiin.

Asiak­kaat, jotka eivät saa­neet ter­veys­a­se­maan yhteyttä

Tun­tuu kovin tutulta. Nämä­hän ovat niitä asiak­kai­tamme, jotka eivät ter­veys­a­se­maan saa­neet virka-aikana yhteyttä. “Arvaus­kes­kus” tun­tuu ajoin ole­van joka kan­sa­lai­sen tie­to­toi­misto, jossa kaik­kiin maa­il­man ongel­miin ja kysy­myk­siin löy­tyy vas­taus. Sinänsä hyvä juttu, että terk­ka­riin on näin­kin syvä luotto ja matala yhtey­den­ot­to­kyn­nys- mutta ammat­ti­lai­selle tämä aiheut­taa väis­tä­mättä päänvaivaa.

Mikä minä olen? Tai olin – kun tk-ajat ovat jo hai­kean­su­loi­nen muisto.

Yleis­lää­kä­rit

Yleis­lää­kä­rin juu­ret ovat syvällä- oli­han lää­ke­tie­teen isä Hip­po­kra­tes mitä sel­kein yleis­lää­käri, joka oivalsi nyt hyvin sote-muo­dik­kaan ennal­taeh­käi­syn mer­ki­tyk­sen. Vai mitä sanotte Hip­po­kra­teen lausu­masta: “Yhtä oikein kuin on paran­taa sai­raita, on aut­taa ter­veitä säi­lyt­tä­mään ter­vey­tensä.” Tai Elias Lönn­rot, joka Kar­ja­lan kun­nailla vael­teli runon­lau­la­jia kuun­nel­len ja vai­vais­ten vai­voja paran­nel­len- ilmi­selvä yleis­lää­käri. Siinä mie­lessä jännä juttu, että yleis­lää­ke­tie­teen eri­koi­sala perus­tet­tiin maa­hamme vasta jou­lu­kuussa 1970.

Lää­kä­ri­kou­lu­tus

Lää­kä­ri­kou­lu­tus kes­kit­tyy vah­vasti bio­me­di­sii­naan, jo alku­met­reiltä opimme ana­to­miaa, fysio­lo­giaa, anam­nee­sia, sta­tusta ja suun­ni­tel­maa. Häm­mäs­tys oli­kin aika­naan suuri, kun ensim­mäi­siin terk­ka­ri­ko­ke­muk­siin suun­nat­tiin pää täynnä lää­ke­tie­dettä- mutta jonka tarve tun­tui ajoin ole­van asiak­kai­den pul­mien rat­kai­sussa itse asiassa vähem­mis­tönä. Mitä mär­kä­korva teki­kään, kun vas­taa­no­tolle ohjat­tiin avio­krii­siin ajau­tu­nut paris­kunta, yksi­näi­nen hie­man muis­ta­ma­ton seniori epä­mää­räi­sine vai­voi­neen (jossa ei ollut päätä eikä hän­tää­kään) tai se onne­ton, jolle oli toi­mis­tosta varattu lää­kä­rin vas­taan­ot­toaika “kun ei puhu mitään ymmär­ret­tä­vää kieltä”. (Sinänsä tässä casessa alus­tava diag­noosi osoit­tau­tui oikeaksi: en tun­nis­ta­nut minäkään)

Eri­kois­lää­kä­rit ja spesialiteetit

Tun­nus­tan olleeni kateel­li­nen eri­kois­lää­kä­reille, joilla oli oikeus rajata ja ohjata toi­min­taansa vain spe­sia­li­teet­tiinsa ja jonka tie­to­taito omalta eri­koi­sa­lalta on häi­käi­se­vän hal­lit­tava. Miten muka­vaa oli­si­kaan ollut ohjata muu­alle häm­men­tä­vän oire­ku­van vuoksi vas­taan­ot­toa­jan saa­nut kan­sa­lai­nen (kun kopau­tan vasenta olka­päätä, oike­aan iso­var­paa­seen sat­tuu- mistä se joh­tuu?!?) ja jolle vas­taa­mi­nen ei vält­tä­mättä anta­nut vii­sasta eikä vakuut­ta­vaa kuvaa (“ei aavis­tus­ta­kaan- tus­kin on tap­pava oire”) ja jonka hoito-ohje oli kiusal­li­sen ei-lää­ke­tie­teel­li­nen (“älä kopaut­tele sitä olkapäätä”).

Yleis­lää­ke­tiede ja koko väes­tön terveys

Tilan­netta ei yhtään aut­ta­nut yle­vien yleis­lää­ke­tie­teen tavoit­tei­den muis­ta­mi­nen arjen kaa­ok­sessa. Huo­leh­ti­maan siis koko väes­tön ter­vey­destä, ennal­taeh­käi­se­vällä otteella, kuun­nella ymmär­tää ja löy­tää (inhot­ta­van!) epä­mää­räi­sin vai­voin alka­vat tap­pa­vat vai­vat ja ne, joille ei tar­vitse tehdä mitään- ja joi­den oireilu oli aina alku­vai­heessa täy­sin identtinen.

Mikä minä olin?

En per­he­lää­käri, joka tun­tee koko per­heen ja on mukana vau­vasta vaa­riin. Se ketju rik­koon­tui jo siinä vai­heessa, kun piti valita, teetkö äitiys ‑vai las­ten­neu­vo­laa. Äitiys­neu­vola oli mukava keven­nys arjen kii­ree­seen, oli­vat­han tule­vat mam­mat pää­osin nuo­ria ja ter­veitä ja ensim­mäis­ten sydä­nää­nien kuu­le­mi­nen aina yhtä kos­ket­ta­vaa. Mutta johon­kin mus­taan auk­koon ne hävi­si­vät, kun oli­vat kah­tena kappaleena.

Ennal­taeh­käi­se­vät työ­ote oli haas­ta­vaa tilan­teessa, jossa sydän­käyrä on outo, veren­pai­neet tapissa ja tupa­koin­nista en luovu! Ja lääk­keitä en ota! Mie­luum­min kuo­len saap­paat jalassa! P‑le! Polii­siksi en halun­nut ryh­tyä. Eipä hait­taa, vaikka mit­ta­rissa on kilo­met­rejä, moot­tori väliin yskäh­te­lee, vasen etu­valo on sam­muk­sissa eivätkä ren­gas­sy­vyys­kään ihan tavoit­teissa ole.

Oival­luk­sen sain koke­neen kol­le­gan vii­saasta lausu­masta, jol­loin tuli vii­mein syvä ymmär­rys moni­nais­ten roo­lien suh­teen. Yleis­lää­käri on tien­viitta. Tekee nopean lää­ke­tie­teel­li­sen arvion: onko hätä, onko tämä lää­ke­tie­dettä olles­kaan tar­vit­ta­vaa, onko vii­sasta, että teen tämän itse vain ohjaanko toi­selle (joka itse asiassa osaa tämän parem­min kuin minä).