15 loka Sys­tee­mit eivät taivu voi­malla – vaan älyllä 

Muu­tok­sen joh­ta­mi­sessa on jos­kus hou­kut­te­le­vaa lisätä pai­netta ja voi­maa: uusia ohjeita, mää­räyk­siä, rajoja, vel­voit­teita. Ajat­te­lemme, että jos vain jämä­köi­tämme lin­jauk­sia, sys­teemi kyllä seu­raa perässä. Mutta usein käy päin­vas­toin. Mitä enem­män puris­tamme, sitä enem­män sys­teemi vastustaa. 

Sote-ken­tällä tämä näkyy tutusti: työn­te­ki­jät väsy­vät ja tur­hau­tu­vat, sai­raus­pois­sao­lot lisään­ty­vät, kir­jel­miä laa­di­taan HR:ään, AVI:in ja päät­tä­jille. Toi­min­taa halu­taan ohjata, mutta lop­pu­tu­lok­sena sys­teemi alkaa puo­lus­taa itse­ään. Kuten sanonta kuu­luu: “The har­der you push, the har­der the sys­tem pus­hes back.” 

Älyk­kyys muu­tok­sessa ei ole lisää pai­netta tai kont­rol­lia – vaan kykyä nähdä olen­nai­set koh­dat ja vipu­var­ret. Ymmär­tää, mihin kaik­keen pää­tös tai toi­men­pide vai­kut­taa, ja miten sen vai­ku­tuk­set ris­teä­vät monien mui­den teki­jöi­den kanssa. 

Sote on sys­teemi – ja sys­teemi elää suh­teissa 

Sote-orga­ni­saa­tiot eivät ole vain raken­teita ja pro­ses­seja. Ne ovat ennen kaik­kea suh­tei­den ver­kos­toja – ihmis­ten välistä jat­ku­vaa vuo­ro­vai­ku­tusta. Kun yri­tämme rat­kaista pin­ta­ta­son ongel­mia ilman, että ymmär­rämme nii­den juu­ri­syitä, palaamme usein samaan pis­tee­seen uudelleen. 

Kuten sys­tee­mia­jat­te­lussa sano­taan: “Easy way out leads you back in.” Nopein rat­kaisu on har­voin kes­tä­vin. Kes­tä­vän muu­tok­sen polku kul­kee ymmär­ryk­sen, ei kii­reen kautta. 

Lain­sää­däntö, ohjeet ja hal­lin­nol­li­set rajat muo­dos­ta­vat kehi­kon, mutta sys­teemi itse syn­tyy arjen yhteis­työssä: ammat­ti­lais­ten, joh­don ja asiak­kai­den väli­sissä suhteissa. 

Siksi muu­tok­set, jotka koh­dis­tu­vat vain pin­taan – esi­mer­kiksi uusi orga­ni­saa­tio­kaa­vio, ohjelma tai lomake – eivät muuta sys­tee­miä pysy­västi. Kuten sys­tee­mia­jat­te­lija Joss Colc­hes­ter muis­tut­taa, “sys­tee­mit vas­tus­ta­vat syviä raken­ne­muu­tok­sia.” Ne puo­lus­ta­vat omaa tasa­pai­no­aan, ja jos emme huo­mioi nii­den vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teita, pää­dymme nopeasti takai­sin alku­pe­räi­seen ongel­maan – vain uusin termein. 

Sys­tee­mi­nen muu­tos edel­lyt­tää siis älyk­kyyttä: kykyä tar­kas­tella tilan­netta suh­tei­den, ei vain raken­tei­den kautta. Mitä tapah­tuu, jos yksi pala­nen lii­kah­taa? Miten se vai­kut­taa mui­hin? Mihin suun­taan vir­taus läh­tee kulkemaan? 

Älyk­kyys on kykyä nähdä laajemmin 

Albert Eins­tein totesi: 

“Jos minulla olisi tunti aikaa rat­kaista ongelma, josta hen­keni riip­puu, käyt­täi­sin 55 minuut­tia oikean kysy­myk­sen kek­si­mi­seen – ja viisi minuut­tia vas­tauk­sen löytämiseen.” 

Sama pätee muu­tok­sen joh­ta­mi­seen. Älyk­kyys ei ole nopeita rat­kai­suja vaan kykyä kysyä oikeita kysymyksiä: 

Missä on point-of-cause vs. näkyvä ongelma? 

Missä koh­taa jär­jes­telmä itse yllä­pi­tää ongel­maa? 

Millä pie­nellä vivulla vai­ku­tus voisi olla suu­rin? 

Sys­tee­mia­jat­te­lussa tämä tar­koit­taa huo­mion suun­taa­mista osien väli­siin suh­tei­siin – ei vain yksit­täi­siin osiin. Se tar­koit­taa dynaa­mi­sen muu­tok­sen seu­raa­mista staat­ti­sen maa­il­man sijaan, ja avoi­mien jär­jes­tel­mien suo­si­mista sul­jet­tu­jen sijaan. Toi­sin sanoen: älyk­kyys ei katso vain pin­taa, vaan etsii liik­keen logii­kan sen alta. 

Muu­tok­sen älyk­kyys syn­tyy vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa 

Älyk­kyys ei ole yksi­lön omi­nai­suus, vaan yhtei­nen taito. Orga­ni­saa­tion älyk­kyys kas­vaa, kun sen ihmi­set kyke­ne­vät jaka­maan havain­toja, kuun­te­le­maan toi­si­aan ja näke­mään yhteyk­siä yli rajo­jen. 

Sys­tee­mia­jat­te­lija John Kania sanoo: 

“Emme ajat­tele sys­tee­mistä muu­tosta asiana tai ihmi­senä, joka pitää kor­jata – sen sijaan mei­dän on muu­tet­tava olo­suh­teita yksi­lön ympärillä.” 

Älyk­kyyttä on myös se, että asian­tun­ti­joilla on omaa pää­tän­tä­val­taa ja yhtei­nen vii­te­ke­hys, jossa toi­mia. Kun he ymmär­tä­vät, mihin eri asiat vai­kut­ta­vat ja miten muu­tos kyt­key­tyy koko­nai­suu­teen, pää­tök­sen­teko vah­vis­tuu ja vas­tuun­kanto kasvaa. 

Tämä on sys­tee­mi­sen joh­ta­mi­sen yti­messä: ihmis­ten kyky nähdä oman työnsä vai­ku­tuk­set ja toi­mia nii­den perusteella. 

Tämä tar­koit­taa sitä, että älyk­käin muu­tos ei aina ole se, jossa vaa­dimme ihmi­siltä eni­ten, vaan se, jossa muu­tamme olo­suh­teita, jotka aiheut­ta­vat ongel­man ilme­ne­mi­sen. Jos esi­mer­kiksi työn­te­ki­jät koke­vat jat­ku­vaa kii­rettä ja kuor­mi­tusta, kysy­mys ei ole yksi­lön resi­liens­sistä, vaan raken­teista, jotka tuot­ta­vat kii­rettä uudel­leen ja uudelleen. 

Älyk­kyys on siis kykyä nähdä taak­se­päin ja eteen­päin yhtä aikaa – ymmär­tää, mistä olemme tul­leet, ja mitä seu­rauk­sia nykyi­sillä rat­kai­suilla on pidem­mällä aikavälillä. 

Miten älyk­kyyttä voi har­joi­tella? 

Sys­tee­mi­nen älyk­kyys ei synny itses­tään, mutta sitä voi kehit­tää. Tässä muu­ta­mia havain­toja sote-ken­tän kehittämistyöstä: 

1. Tee näky­väksi vai­ku­tus­ket­jut. Kun suun­nit­te­let toi­men­pi­dettä, pysähdy miet­ti­mään: mihin tämä vai­kut­taa – suo­raan ja epä­suo­rasti? Kenen arkeen tämä muut­taa jotakin? 

2. Etsi vipu­var­ret. Kaik­kea ei tar­vitse muut­taa ker­ralla. Usein pie­ni­kin, oikein suun­nattu toi­men­pide voi avata uuden vir­tauk­sen koko järjestelmään. 

3. Pidä tar­koi­tus kirk­kaana. Muu­tok­sen kes­kellä on helppo unoh­taa, miksi olemme teke­mässä tätä. Kun yhtei­nen tar­koi­tus on selvä, myös pää­tök­sen­teko ja prio­ri­sointi kirkastuvat. 

4. Luo tilaa reflek­tiolle. Älyk­kyys ei synny kii­reessä. Tar­vi­taan het­kiä, joissa voi pysäh­tyä, poh­tia ja tar­kas­tella sys­tee­miä eri näkökulmista. 

5. Anna asian­tun­ti­joille pää­tän­tä­val­taa. Kun ihmi­set ymmär­tä­vät sys­tee­min toi­min­taa ja saa­vat tehdä pää­tök­siä omalla alu­eel­laan, syn­tyy oppiva, elävä sys­teemi – ei jäykkä koneisto. 

Sys­tee­mi­nen älyk­kyys on tule­vai­suu­den super­voima 

Sote-sek­tori elää jat­ku­vassa muu­tok­sessa. Lain­sää­däntö, tek­no­lo­gia ja resurs­sit muut­tu­vat, mutta ihmi­syys ja vuo­ro­vai­ku­tus pysy­vät yti­menä. Siksi älyk­kyys ei tar­koita tie­to­jär­jes­tel­mien hal­lin­taa tai stra­te­gioi­den hio­mista – vaan kykyä navi­goida suh­tei­den, vai­ku­tus­ten ja ilmiöi­den verkostossa. 

Kuten oppi­via orga­ni­saa­tioita tut­ki­neet sys­tee­mia­jat­te­li­jat ovat toden­neet – älyk­käim­mät orga­ni­saa­tiot eivät yritä hal­lita kaik­kea, vaan oppi­vat näke­mään, mikä on olennaista. 

Älyk­kyys sys­tee­mi­sessä muu­tok­sessa on kuin vir­taava vesi: se löy­tää tiensä, ei voi­malla vaan ymmär­ryk­sellä. Se tun­nis­taa, missä koh­taa liike kan­nat­taa ohjata, ja antaa tilaa sys­tee­min omalle viisaudelle. 

Muu­tosta ei siis kan­nata pus­kea – sitä kan­nat­taa ymmär­tää. 

Lopuksi 

Kun seu­raa­van ker­ran koh­taat kehit­tä­mis­haas­teen, kysy itsel­täsi: 
Missä tämä ilmiö elää? Mitä suh­teita se tar­vit­see muut­tuak­seen? 

Sillä kuten Eins­tein meitä muis­tut­taa, oikea kysy­mys on jo puo­liksi vas­taus. 
Ja kuten me Mediel­lissä uskomme – sys­tee­mit eivät taivu voi­malla, vaan älyllä.